Klaus Kurjen tie on historiallisesti merkittävä reitti, joka kulkee Vesilahden kunnan halki noin 25 kilometrin matkan. Klaus Kurki, historiallinen hahmo, on osa Vesilahden alueen historiaa ja perintöä.
Elias Lönnrot taltioi traagisen Elinan surma -runon Vesilahdessa 1820-luvun lopulla. Runo on tarina nuoresta Elinasta, joka joutui Laukon Klaus Kurjen surmaamaksi. Klaus Kurjen tie kertoo Vesilahden alueen rikkaasta historiasta, tarjoten ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua menneisyyden elämään, ymmärtää sen merkitystä ja säilyttää kertomukset tuleville sukupolville.
Klaus Kurjen tie alkaa Vesilahden kirkonkylän kupeesta ja kulkee mm. Laukon kartanon ohi, joka on ollut Kurjen suvun merkittävä tukikohta vuosisatojen ajan. Matkan varrella voi tutustua myös Vesilahden kirkkoon ja muihin alueen nähtävyyksiin, jotka kertovat tarinoita menneistä ajoista ja Vesilahden historiallisesta merkityksestä.
Reitti on suosittu kohde niin historian harrastajille kuin luonnosta nauttiville retkeilijöille. Klaus Kurjen tie yhdistää ainutlaatuisella tavalla historian ja luonnon, tarjoten matkailijoille ikimuistoisen kokemuksen Vesilahden kauniissa maisemissa.
HUOM. Klaus Kurjen tien opasteita on uudistettu vuoden 2024 aikana, ja osa opasteista odottaa vielä asennusta paikalleen. Myös tätä verkkosivua päivitetään parhaillaan.
1. Kaakila
1. Kaakila
Opastetaulun vierestä lähtee merkitty punavalkoinen reitti Kaakilan linnakalliolle.
Kaakilanniemi ja sen ympäristö
Kaakila on lähes 5 kilometriä pitkä niemi, jota ympäröi pohjoisessa Toutosenselkä (A) ja etelässä Kirkkolahti (B). Niemellä ovat Kaakilan (C) ja Junnilan kylät (D). Keskiajan lopulla 1540 Kaakilan ja Junnilan kylissä oli kahdeksan maatilaa. Nykyisin Kaakila on viljelysaluetta ja etenkin rannoilla on lukuisia kesäasuntoja. Niemekkeen eteläosassa on pienteollisuutta ja uudisasutusta.
Muinaismuistot ja aarnivalkeat
Niemi on ollut asuttuna kivikaudelta lähtien. Irtolöytöjä ovat kivikirveet ja soikeat tuluskivet. Rautakautisia hautakumpuja on tuhoutunut Ruskeapäänniemessä (E)rakentamisen yhteydessä. Kerrotaan, että kumpujen päällä oli juhannusöinä palanut aarnivalkea ja että rauniosta oli löytynyt hiiliä.
Linnankallio ja tarinoiden Kaakila
Kaakilan Linnankallio (F) , merkitty reitti lähtee opastetaulun vierestä, on tunnettu kansantarinoissa pakolinnana. Koko Kaakilan kerrotaan olleen lappalaisten* viimeinen tukikohta Vesilahdessa, mitä osoittavat myös niemekkeen lappalaisperäiset nimet.
Lapinniemi ja Lapinlahti
Perimätiedot mainitsevat Kaakilan Uljaan Urtin, joka kuului sotapäällikkö Kirmun joukkoihin. Nämä taistelivat sekä novgorodilaisia että Vesilahden ensimmäisiä kristinuskon levittäjiä vastaan. Linnankalliolla poltettiin merkkivalkeita vihollisen lähestyessä. Urtin mukaan on nimetty Uurte-saari (G). Linkokarin kerrotaan syntyneen siten, että Vesaniemen jättiläinen yritti tuhota isolla kivellä Lempäälän ja Vesilahden yhteisen kirkon, mutta kivi lensikin vain Linnankallion edustalle asti Toutosen (A) selälle.
Jyskän Ämmä ja Ämmännokka
Jyskän kukkulalla on muinoin asustanut Jyskän Ämmä -niminen noita. Kaakilanniemen länsiosassa on Ämmännokka (H). Tarina kertoo, että ämmä kävi pappilan aitassa jauhovarkaissa kolmella loikkauksella; ensimmäinen astuinkivi sijaitsi Toutosen (A) puoleisella rannalla, toinen astuinkivi oli Kirkkolahden puolella (B) ja kolmas aivan pappilan rannassa (I).
*Suomalaisessa kansanperinteessä lappalaiset olivat erämaaseutujen asukkaita, ehkä saamelaisia. Ei ole kuitenkaan varmaa, että suomalaisten tarujen lappalaisilla olisi viitattu aina nimenomaan saamelaisten esi-isiin
Elinan surma (osa 1/15)
Elinan surma (osa 1/15)
Elinainen neiti nuori
Meni aittahan mäelle,
Vaskivakka kainalossa,
Vaskiavain vakkasessa.
Tuoltapa tulee Klaus Kurki.
“Mistäs tunnet Klaus Kurjen?”
“Tulennasta tuiman tunnen,
Jalon jalan heitännästä.”
“Eikös muita ylpiöitä,
Kun on Laukon Klaus Kurki?”—
Klaus tuo tuli pihalle,
Sa’an hevoismiehen kanssa,
Sa’an satulaurohon,
Miehet kulta miekoissansa,
Hevoset hopiapäissä.
Viisi veljestä Elinan
Istuit kaikki pöyän päässä,
Nousit kaikki seisoalle,
Läksit vastahan Klaulle.
“Onkos teillä neittä myyä,
Piika pietty minulle?”
“Ei neittä mäellä myyä,
Panna kaupan kartanolla;
Hevot myyähän mäellä,
Luukaviat kartanolla.
Kyll’ on meillä tupiaki:
Tupa meill’ on yljän tulla,
Tupa tulla, toinen mennä.
Talli meill’ on hevot panna,
Vaja varsat valjutella,
Naula laskea satulat.”
2. Vesilahden pappila
2. Vesilahden pappila
Vesilahden pappilan historiallinen matka
Vesilahden pappila on ollut yhteisön sydän, joka on säilyttänyt ja uudistanut paikallista perintöä vuosisatojen ajan. Pappila on paikka, jossa menneisyys ja nykyisyys kohtaavat, se ei ainoastaan kuvasta Vesilahden muuttuvia maisemia, vaan kertoo myös ihmisistä, jotka ovat antaneet seinille sielun ja tarkoituksen.
Alkuajat ja siirtymät
Vesilahden ensimmäinen pappila ja kirkko sijaitsivat alun perin Luodon saarella, Vesilahden ja Lempäälän välissä, missä ensimmäinen tunnettu kirkkoherra toimi jo 1300-luvulla. Saarelta pappila ja kirkko siirtyivät 1500-luvulla Vesaniemeen (A), paremman sijainnin ja tilan toivossa. Aikojen saatossa kirkko ja pappila kuitenkin siirtyivät useasti, kunnes ne löysivät paikkansa Kirkkolahden rannalta (B), missä pappila paloi useita kertoja ennen nykyisen rakennuksen pystyttämistä 1870-luvulla.
Pappila elämän keskiössä
Uusi pappila rakennettiin perinteisen maalaispappilan tyyliin, ja se toimi myös oluenmyyntipaikkana, mikä aiheutti ajoittain käräjäjuttuja. Virka periytyi usein perheittäin, ja monet suvut, kuten Wesilaxius ja Hildén, palvelivat seurakuntaa sukupolvien ajan. Pappilan pihapiiri säilyi perinteikkäänä, ja 1900-luvun puolivälissä
siellä asui kirjailija Oiva Paloheimo, jonka tuotteliaimmat vuodet kuluivat juuri tässä inspiroivassa ympäristössä.
Nykyinen Vesilahti ja pappilan perintö
Isojaon myötä pappilan läheisyydessä olevat tilat hajosivat, mutta alueelle muodostui uusi yhteisö kuten koulukeskus (C) ja päiväkoti (D), ja 2017 valmistui uusi kirjasto (E). Vesilahden koulukeskuksen vanhin osa on tunnetun kirjailijan, Kalle Päätalon, käsialaa 1950-luvulta. Pappilan kuuluisimpia vuokralaisia on ollut kirjailija Oiva Paloheimo.
Taiteilijakodin tuho
Vesilahden pappilan alue koki suuren menetyksen, kun taiteilija Oiva Paloheimon taiteilijakoti tuhoutui tulipalossa 2018. Tämä kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus, joka palveli museona ja kokoontumispaikkana, jäi vain raunioiksi. Palon syttymissyyksi epäillään huolimatonta tulenkäsittelyä alueella, jossa lapset ja nuoret olivat kokoontuneet vuosien varrella.
Kun taiteilijakotia ei enää ole, Vesilahden kirjaston ylläpitämä Oiva Paloheimon kirjastokoti ylläpitää kirjailijan
elämäntyötä ja muistoa vesilahtelaisten mielessä. Pappilassa, Hakalan pirtissä ja Sakaselän saaressa syntyi paljon tekstiä. Kirjastokoti tarjoaa lukijoiden käyttöön
näinä vuosina julkaistujen teosten lisäksi kirjailijan lähes kaikki romaanit, novellit, runot, pakinat ja sadut säilyttäen hänen henkensä ja tarinansa osana paikallista
kulttuuriperintöä.
Elinan surma (osa 2/15)
Elinan surma (osa 2/15)
Klaus tuo tuli tupahan
Miekalla oven avasi,
Tupellansa kiini tunki.
“Onkos teillä neittä myyä,
Piika pietty minulle?”—
Äitinsä Elina neien
Klaus Kurjelle kumarsi:
“Ei ole meillä neittä myyä,
Eikä piika’a piolla.
Piiat meill on piskusia,
Kaikki kesken kasvavia.”
“Onpa tuo vähä Elina,
Anna’pa vähä Elina!”
“Oh mun äiti kultaseni,
Elä anna minua Klaulle!”
“Ei taia vähä Elina
Panna työhön palkollista,
Ruokkia perehiäsi,
Kaita tarhakarjojasi.”
“Eikä tarvitse Elinan;
Onpa siellä Kirstipiika.—
Minä annan Kirstipiian
Panna työhön palkollisen,
Ruokkia talon perettä,
Kaita kanssa tarhakarjan.”
3. Tapola
3. Tapola
Tapola, nimi joka kantaa historian kaikuja, on kokenut monia muodonmuutoksia alkaen 1400-luvun kapinallisista juuristaan aina nykypäivään. Tapolan tila on
matkannut läpi vuosisatojen, kapinoista ja tulipaloista, maatilan kukoistukseen ja nykyaikaiseen monikäyttöön.
Kapinan siemenet
Väsyneinä jatkuvasti kasvaviin veroihin ja maansa anastaneisiin rälssimiehiin, talonpojat nousivat aseelliseen vastarintaan Vesilahden Anian kylässä asuneen Davidin johdolla vuonna 1438. Seuraavana vuonna Henrik Tapola sekä yksitoista muuta Vesilahden talonpoikaa allekirjoittivat lupauksen, jolla he menivät takuuseen
siitä, että ns. Davidin kapina ei enää koskaan uusiinnu pitäjässä, rahvaan alistumiskirje allekirjoitettiin Lempäälän Kuokkalassa 1439 piispa Maunu II Tavastin johdolla.
Tapolan tilan synty
Tapolan tilan tontti, alun perin pieni maapläntti Vesilahden kirkon rinteellä, alkoi muotoutua todelliseksi maatilaksi 1500-luvun puolivälissä, kun Lauri Keso perusti talon erottamalla osan Kesolan tilasta. Vuonna 1585 kappalainen Jakobus Matthiae osti tilan ja laajensi sitä merkittävästi. Hänen ansiostaan Tapolasta tuli pitäjän suurimpiin kuuluva maatila. Valitettavasti vuonna 1602 tilan rakennukset tuhoutuivat tulipalossa, joka mahdollisesti liittyi myös lähellä sijainneen kirkon samanaikaiseen paloon.
Vuosisatojen vaiheet
Tilaa hallinnoi seuraavaksi Jakobuksen poika, Christianus Wesilaxius, 1600-luvun puolivälistä aina 1700- luvun alkuun saakka. Tänä aikana tila toimi myös ratsastilana. Vuosien saatossa omistajat vaihtuivat, ja tilan omisti muun muassa virkamiehiä ja rovasti Gustaf Ticklen, joka osti Tapolan 1800-luvun puolivälissä. Ticklenin aikana nälkävuodet ja pappilan palo jättivät jälkensä alueeseen, ja isojaon myötä rakennukset siirrettiin kirkon vierestä nykyiselle paikalleen.
Moderni aika
1900-luvulla Tapola muuttui nuorison kokoontumispaikaksi ja toimi mm. kansalaiskouluna ja lastenkotina. Myöhemmin alue siirtyi asutuskäyttöön, ja rakennukset vuokrattiin pien- ja käsiteollisuudelle. Klaus Kurjen tien synnyttyä 1982 Tapolan pihamaalla pidettiin kesätoria sekä esitettiin useana kesänä Elinan surma näytelmää.
Elinan surma (osa 3/15)
Elinan surma (osa 3/15)
“Kyll’ on sulla Kirstipiika,
Laukon entinen emäntä,
Se mun polttaisi tulessa,
Kovin päivin kuolettaisi.”
“Ei ole Kirsti ennenkähän
Ketän polttanut tulessa,
Kovin päivin kuolettanut,
Ei ole ennen, eikä vasta.”
Kukas kuitenki on hullu,—
Kukas muu, kun piika raukka?
Jos ei hullu, niin on himmi,
Otti kihlat, antoi kättä;
Käsi on Klaun käessä,
Kävi Klaun kartanolle
Kirsti katseli lasissa,
Välkytteli västäröillä.
“Oh, jos sitäki olisi,
Tuon välin pahentajata!
Ennenkun avaimet annan,
Toisen käskyllä kävelen.”
Lähti hän Klaun puheille:
“Ohoh, Klaus kultaseni!
Vähän kyllä sinä tieät—
Uolevi emännän makasi.”
4. Kirmukarmu
4. Kirmukarmu
Vesilahden sydämessä sijaitseva esihistoriallinen kalmisto kertoo tarinoita muinaisista suvuista, rituaaleista ja kulttuureista. Alue, joka on tunnettu muinaisista hautakammioistaan ja rikkaista löydöistään, yhdistää menneen maailman mysteerit nykyajan kulttuuriperintöön. Kirmukarmun arkeologiset aarteet ja kansantarut avaavat ikkunan suomalaisten esi-isien elämään ja uskomuksiin.
Muinaiset juuret ja esihistoriallinen perintö
Kirmukarmu, muinainen kalmisto, on peräisin Kirmu-suvun ajoista. Nimi ’Kirmu’ on mahdollisesti johdettu saksalaisesta nimestä Germund. Vesilahden alueella ’Karmu’ tarkoitti hautakammiota tai muuta haudan päälle rakennettua rakennelmaa aina 1800-luvulle saakka. 1830-luvulla seurakunta kielsi nämä hautarakennelmat, mikä merkitsi tapojen muutosta. Kirmukarmun paikka, joka tunnetaan myös nimellä Kivikarmu viittauksena sen kivirakenteisiin, on toiminut kalmistona jo rautakaudelta lähtien.
Löydösten rikkaus
Kirmukarmu paljastui 1800-luvun lopulla erittäin merkittäväksi arkeologiseksi kohteeksi jonka vanhimmat löydöt kuuluvat kansainvaellusajalle (400-550) ja rikkaimmat osat merovingiajalle (550-800) (A). Alueelta löydettiin muun muassa 600-luvulta peräisin oleva kullattu pronssinen miekan ponsiosa, joka esittää
muinaista mursuhahmoista Ikutursoa sekä neljä merovingiaikaiselle kulttuurille tyypillistä mytologista ihmispäätä. Lisäksi alueelta on löydetty lukuisia muita
arvokkaita esineitä, kuten hopearahat ja mosaiikkihelmet, jotka osoittavat alueen kansainväliset yhteydet. Arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet, että Kirmukarmun mäki oli käytössä hautapaikkana aina viikinkiaikaan (800-1050) saakka.
Tarinat ja perimätiedot
Perimätiedon mukaan Kirmukarmun mäellä sijaitsi jo Ruotsin vallan aikana sotilastalli, ja tarinat kertovat alueen muinaisista sotapäälliköistä ja seikkailijoista.
Yksi tarina kertoo Kirmu-nimisestä sotapäälliköstä, joka teki retkiä Novgorodiin ja kamppaili alueen ensimmäistä kristinuskon levittäjää, Hunnun Herraa vastaan.
Tarinat heijastavat mahdollisesti myös alueen varhaisia uskonnollisia kiistoja.
Nykypäivä ja kulttuuriperintö
Ennen kuin Kirmukarmun mäki ehdittiin kokonaan tasoittaa ja rakentaa, alueella tehtiin kaivauksia vuodesta 1894 lähtien. Mäki osoittautui koko Suomen mittapuun mukaan poikkeuksellisen rikkaaksi kalmistoksi. Kirmukarmun mäen lähiympäristössä on vuosien saatossa toiminut monenlaista toimintaa kaupasta kestikievariin ja teatteriin. Nykyään alueella sijaitsee Vesilahden nuorisoseuran ylläpitämä Teatteri Kurki, ja nuorisoseura itse kuuluu Suomen vanhimpiin yhä toiminnassa oleviin nuorisoseuroihin (1887).
Elinan surma (osa 4/15)
Elinan surma (osa 4/15)
“Oh mun Kirsti piikaseni!
Jospas tuottelet toeksi
Minkä sattelit sanoiksi,
Vielä sun verassa käytän;
Elinan tulessa poltan—
Viisi verkaista hametta
Annan sinun käyäksesi,
Ennenkun Elina rouan;
Annan kätehes avaimet
Ennenkun Elina rouan.”
“Ohoh, Klaus kultaseni!
Aja Aumasten laolle,
Pikkunniittuisten nimelle.
Sano kauas meneväsi,
Monet viikot viipyväsi,
Keräjissä Pohjanmaalla.
Niinpän tuottelen toeksi
Minkä saattelin sanoiksi.”
Klaus lähteä lupasi.—
“Oh mun vähä Elinani!
Viillä voita vakkasehen,
Sääli säkkihin evästä,
Liikkiö sianlihoa,
Karpio kananmunia,
Minun kauas mennäkseni,
Keräjihin Pohjanmaalle.-
5. Vesilahden seurakunta
5. Vesilahden seurakunta
Vesilahden seurakunta on Satakunnan vanhimpia seurakuntia, juontuen jo 1300-luvulta. Vuosisatojen saatossa seurakunta on kokenut monia muutoksia, mukaan lukien riitoja, tulipaloja ja uudelleenrakennuksia.
Perustukset uskon harjalla
Vesilahden seurakunnan juuret juontavat 1300-luvun alkuun, jolloin ensimmäiset maininnat katolisesta seurakunnasta ja sen kirkkoherrasta, Benedictus Thomae, alkavat. Aikojen saatossa Vesilahti kasvoi suureksi emäseurakunnaksi, josta irrottautuivat myöhemmin Lempäälä ja muita lähialueita.
Kirkkojen synty ja tulipalot
Ensimmäinen kirkko rakennettiin Luodon saarelle (A), joka tunnettiin Kirkkosaarena ja jossa papit asuivat aina kirkon läheisyydessä. 1400-luvun alussa, kala- ja maakiistojen kärjistyttyä, Lempäälä erosi Vesilahdesta ja rakensi väliaikaisen kirkkonsa Aimalan kylään (B) vuonna 1418. Vesilahti vastasi tähän rakentamalla oman kirkkonsa Vesaniemelle (C) vuonna 1422. Kansanrunojen mukaan kirkkopalot saattoivat liittyä näihin erimielisyyksiin.
Kirkkosaarten tarinat ja perimätiedot
Kirkon polttamisen myötä tarinat kertovat, että Lempäälän Tarikan Birgitta onnistui pelastamaan tärkeitä pyhimyskuvia. Näiden kuvien avulla määriteltiin uusien
kirkkojen paikat, sillä niiden sanottiin ”uineen” kohti tulevia rakennuspaikkojaan. Uskomukset ja perimätiedot kertovat myös paikallisten vastustaneen Rooman
kirkon juurtumista alueelle, sillä vanhat uskomukset ja pakanalliset rituaalit olivat syvällä kansan sydämissä. Vesilahden uusi kirkko rakennettiin paikalle, joka oli perimätiedon mukaan aiemmin toiminut uhripaikkana ja jossa kasvoi suuri Sakakuusi satalatva tai Kaltaan kuusi kultalatva. Kuusen oksilla kasvoi kultaisia käpyjä.
Kirkon jälleensynty ja aarteet
Myrskyt ja salamat aiheuttivat kirkkojen tuhoutumisen ja uudelleenrakentamisen kautta aikojen. Nykyinen kirkko, joka valmistui 1802, entisöitiin 1994; mm. kirkon
kattoa koristaneet yli tuhat tähteä kaivettiin uudelleen esiin. Kivisakasti, joka toimi vuosisatojen ajan Laukon Kurkien hautakappelina ja lopulta talvihautana selvisi myrskyistä ja toimii nykyään kesähäiden ja tapahtumien pitopaikkana. Katolisen ajan kirkon aarteet, kuten pyhimyskuvat ja messukasukat, ovat nähtävissä kirkon
sakaristossa, kertoen tarinoita menneisyydestä, joka elää edelleen Vesilahden sydämessä.
Elinan surma (osa 5/15)
Elinan surma (osa 5/15)
“Oh mun Klaus kultaseni!
Elä viivy kauan siellä:
Viikot on viimeiset minulla,
Vielä päivät viimeisimmät;
Astu puoli saappahassa,
Anna toisten toinen puoli,
Puhu puolilla sanoilla,
Anna toisten toinen puoli;
Juo vaan puoli siemenystä,
Anna toisten toinen puoli—
Niin sinä pikemmin pääset
Pohjan noitain seasta.”
Elina vähä emäntä
Säälei säkkihin evästä,
Viilti voita vakkasehen,
Liikkiön sianlihoa,
Karpion kananmunia.
Klaus lähtepi ajohon
Ajoi Aumasten laolle,—
Pikkuniittuisten nimelle.
Kirsti pyykille menevi,
Pienten vaatetten pesolle,
Paitain Elina rouan.
Kuului kolkkina koasta;
Kävi roua katsomahan
“Oh mun Kirsti piikaseni!
Mitä kolkitset koassa,
Paukutat patoin luona?”
6. Sakoinen
6. Sakoinen
Kylä, jonka juuret yltävät kauas menneisyyteen
Sakoinen tunnetaan kylänä jo keskiajalla, mutta perimätiedot ulottavat kylän vieläkin kauemmaksi. On väitetty, että Sakoinen on kuuluisan Matti Kurjen ja hänen
veljensä kotikylä – ehkä 1200-luvun lopulla. Sakoisista ei ole pitkä matka järven poikki Laukon kartanoon, jonka Matti Kurki voitti kaksintaistelulla omakseen. Sakoisissa sijaitsee edelleen myös Kurjen vanha maatila (A).
Historiallisia löytyjä Sakaisista
Vuonna 1879 Sakaselän (B) rannalla tiilentekoa varten savea kaivettaessa maasta paljastui vanhoja esineitä. Myöhemmin kaivaukset tuottivat lisää historiallisia aarteita, kuten kirveitä, miekan ja useita keihäänkärkiä. Nämä esineet viittaavat menneisyyden kaupankäyntiin ja kulttuuriyhteyksiin kaukana idässä ja etelässä.
Nämä muinaiset aarteet innoittivat jopa elokuvantekijöitä; Paavo Haavikon ”Rauta-aika”-elokuvassa nähdään kopioita Hukarin löydöistä. Kaivaukset vuonna 1916 paljastivat kristillisiä hautauksia, ja löydetty risti sekä muut esineistöt antoivat vahvan viitteen kristillisen kauppakylän olemassaolosta alueella.
Sakoisen nimi, joka luultavasti tulee latinan sanasta ”sacer” eli pyhä, sekä lähiseudun Sakaselkä ja Sakovuori (C), kielivät alueen varhaiskristillisestä historiasta. Hinsalan perimätiedot vahvistavat, että Kurjen suku oli jo varhain kristitty. Roomalaiskatolisen kirkon tulon jälkeen kyläkalmistot kiellettiin ja ne jäivät hiljalleen unholaan.
Tarinat ja legendat Sakoisten ympäristössä
Kärkölän kylän (D) liepeillä sijaitseva Sakovuori hallitsee maisemaa. Sen lounaispuolella virtaa Tuonenoja (E) , jossa olevaa syvännettä sanotaan Kalmanoroksi. Vuoren varjossa piilee suuren kiven muodostama luola Onnenkota (F) , joka on tarjonnut suojaa sukupolville sekä toiminut nuorten salaisena kokoontumispaikkana.
Kansan suussa elää uskomus: yön Kalmanorolla viettänyt voi kohdata rakkauden juhannuksena. Tämä uskomus muuttui todellisuudeksi sotapäällikkö Kirmukarmun löytäessä rakkautensa. Soutajien silminnäkijätarinat kertovat myös Tuonenojan valkopukuisesta tanssivasta neidosta, joka haihtui yhtäkkiä näkyvistä.
Sakaselän keskellä on Naulinkari (G) saari, joka kantaa
tarinaa Kirmusta joka vei sinne Hunnun Herran, kristinuskon levittäjän, kuolemaan nälkään. Kertomuksen mukaan Hinsalan Hilja-neito pelasti Hunnun Herran toimittamalla ruokaa ja auttamalla tämän karkuun.
Elinan surma (osa 6/15)
Elinan surma (osa 6/15)
“Huoran huopia virutan,
Pahan vaimon vaattehia.”
“Elä Kirsti piikaseni!
Kolki niitä niin kovasti.”
Kirstipä tähän mutkan muisti,
Kolkki vieläki kovemmin.
“Elä kolki Kirsti huora!
Paitojani niin pahasti.
Ei ole niitä täällä tehty,
Vaan on äitini kotona.”
“Huoratpa hyvätki piiat,
Vaan ei portot puoletkana—
Eik’ ole minun lukua,
Vaikka parka palkollinen
Haukuttaisi huoraksiki;
Itseki isot emännät
Ovat Uolevin ohessa,
Pitkäparran parmahissa.”
Itkusilmässä Elina
Tuli rannalta tupahan.
Kirsti kiiruhti perässä:
“Oh mun roua kultaseni!
Ottakasme orjat työstä,
Häiyt härkäen perästä;
Pietään pitoset pienet,
Kanssa kempit kestijuhlat—
Niinkun ennenki on tehty,
Kun oli matkoilla isäntä.”
7. Jokioinen, Korpiniemi, Rautiala ja Iloinen
7. Jokioinen, Korpiniemi, Rautiala ja Iloinen
Alhonselän pohjoisrannan niemimaa on koti neljälle kylälle: Jokioinen (A), Korpiniemi (B), Rautiala (C) ja Ilonen (D), joiden historia juontaa juurensa aina kivikaudelle saakka. Niemimaan edullinen sijainti on houkutellut asukkaita jo tuhansien vuosien ajan, mikä on nähtävissä lukuisista kiviesineistä ja rautakautisista kalmistoista.
Muinaiset kylät Alhonselän rannalla
Suurimpana neljästä, Jokioisten kylä on tunnettu vilkkaasta menneisyydestään, jossa kuusi maataloa kutistui yhdistymisten myötä neljäksi. Maatalous on edeltleen elinvoimainen osa kylän identiteettiä.
Korpiniemessä maata on muokattu polttamalla (korventamalla, kydöttämällä) jo rautakaudella, mistä kylän nimi on saanut alkunsa. Alueella sijaitsee myös Korpisaari (E). Vuosien saatossa Korpiniemen koulu muuttui elokuvaohjaaja Rauni Mollbergin studioksi Mollewoodiksi, ja koulun ympäristö on nähty useissa suomalaisissa elokuvissa mm. Siunattu hulluus, Maa on syntinen laulu.
Rautialassa eläneen sepän mukaan nimetty kylä koki muutoksia, kun Vesilahden kappalainen muutti virkatalonsa Jokioisten Jaanulle (F) ja myöhemmin Rautialan ratsutilalle (G). Vanha pappila on palvellut elokuvien ja TV-sarjojen miljöönä.
Iloisissa H oli 1540 kaksi Heikki-nimistä isäntää; toinen oli iloinen ja toinen vihainen. Jälkimmäinen palasi kotitilalleen Vihastuun, mutta iloinen Heikki jatkoi Iloisen tilalla. Pikkuvihan aikana 1740-luvulla virkataloa piti viisinkorpraali Hult. Riidan seurauksena Hult surmasi Venäjän armeijan kauppamiehen ja joutui julkisesti teloitetuksi Maarianmäen kaakinpuussa.
Jaanun Harmaan salaisuudet
Hinsalansaaren metsäisellä alueella Jaanun Harmaassa (I) kerrotaan tarinoita kodalta, jättiläisistä ja lappalaisista*. Alueen aarni- tai aarrehautojen mysteerit ja
vihreänä loistavat aarnivalkeat ovat sytyttäneet kyläläisten mielikuvituksen vuosisadoiksi.
Kiviröykkiöiden arvoitukset
Kiviröykkiöt eri puolilla niemekettä ovat kiinnostaneet myös tutkijoita. Jokioisten Jaanun Harmaan mahtavista kivikasoista kaivettiin pienehkö hauta, josta löydetyt esineet ajoittuvat vuosille 400-600. Haihulannokan (J) kymmenkunta röykkiötä on vielä tutkimatta. Rautialasta (K) löytyi 1900-luvun alussa merovingiaikaisia (550- 800) hautoja, joista otettiin talteen mm. miekan säilä, keihäänkärki ja onsikirves. Vesilahdessa on lähes kymmenen kuppikiveä ja niistä yksi sijaitsee Rautialassa.
*Suomalaisessa kansanperinteessä lappalaiset olivat erämaaseutujen asukkaita, ehkä saamelaisia. Ei ole kuitenkaan varmaa, että suomalaisten tarujen lappalaisilla olisi viitattu aina nimenomaan saamelaisten esi-isiin.
Elinan surma (osa 7/15)
Elinan surma (osa 7/15)
“Ohoh Kirsti piikaseni!
Tehe itse, kuinkas tahot,
Niinkun teit minua ennen;
Iske kaikki muut tynnörit,
Yksi jätä iskemättä,
Jok’ on pantu minua varten.”
Kirstipä tähän mutkan muisti,
Iski ensin sen tynnörin.
“Ohoh Kirsti piikaseni!
Toisa tehit, toisa käskin.”
“Oh mun roua kultaseni!
Minne teen mä sian teille,-
Teenkö uutehen tupahan,
Ylimmäisen portin päälle?”
“Elä tee uutehen tupahan,
Ylimmäisen portin päälle;
Tee sia Klaun tupahan,
Niinkun ennenki olet tehnyt!”
“Siell’ on pyssyt paukkavaiset,
Siellä miekat välkkyväiset,
Siellä rauat raatelevat,
Terävät teräasehet.”
8. Suomela
8. Suomela
Suomela ja Elinan surma
Suomela on tunnettu paikka Suomen kulttuuriperimässä, sillä sen rauhaisista maisemista nousi kansan sydämiin Elinan surmaruno. Tämä kansanballadi 1400-luvun lopulta on dramaattinen tarina Laukon kartanon Klaus Kurjen kosinnasta Suomelan Elinaan, joka päättyi traagisesti kun aiemmin jalkavaimon asemassa ollut Kirsti sai isäntänsä uskomaan Elinan olleen uskoton. Niinpä Klaus Kurki lukitsi asuntoonsa Elinan, pienen poikansa ja Elinan rakastetuksi lavastetun Uolevi-rengin ja sytytti rakennuksen tuleen.
Suomelan kylän, talon (A) ja sen asukkaiden historia on tunnistettavissa jo 1400-luvulta. Yhteys runon ja todellisuuden välillä on ilmeinen, sillä Suomelan taloista ja niiden varakkaista omistajista on mainintoja läpi vuosisatojen, mukaan lukien Kurjen ja Suomelan suvut.
Surmarunon sielukas perintö
Elinan surmarunon sydäntäsärkevät säkeet on lausuttu ja laulettu Suomelassa sukupolvelta toiselle. Surmarunon toisinnoista huomattava osa on peräisin juuri Suomelan ympäristöstä. Tarina kertoo, kuinka Kurjen Klaus saapui loistokkaan ratsujoukon kera kosimaan Elinaa, mutta heidän onnensa päättyi mustasukkaisuuden ja petoksen vuoksi liekkeihin. Runon vaikutus on ollut niin voimakas, että sen kerrotaan vaikuttaneen paikallisten elämään ja sen tunnettavuuteen kaukana kylän rajojen ulkopuolellakin.
Historian lehdiltä nykypäivään
Vaikka runon Elina on todellinen historiallinen hahmo, tarinan traagiset tapahtumat ovat kasvaneet osaksi kulttuurista identiteettiämme. Klaus Kurjen ja Elinan liiton dramaattiset käänteet herättävät edelleen mielenkiintoa, ja Suomelan kylä itse on kuin elävä muistomerkki tästä syvästä tarinasta.
Suomelan luonnon ja historian risteys
Sisällissodan tuhot eivät onnistuneet pyyhkimään pois Elinan tarinan jättämää jälkeä. Suomelan ympäristö on toipunut ja säilyttänyt kauneutensa. Linnuistaan tunnettu Vähäjärvi (B) ja sen harvinainen kasvillisuus luovat siltaa historiallisten tapahtumien ja nykyisen luontokokemuksen välille.
Elinan surma (osa 8/15)
Elinan surma (osa 8/15)
“Pyssyt on surmana soassa,
Miekat miehillä käsissä;
Tuttuna ovat tuvassa,
Kammarissa kaunihina.
Tee vaan sinne yösiani,
Pane kaksin villavaipat,
Pane kaksin korvatyynyt,
Kaksin liinaiset lakanat.”
Kirstipä tähän mutkan muisti:
Pani viiet villavaipat,
Pani viiet korvatyynyt,
Viiet liinaiset lakanat.
Elina levolle lähti
“Ohoh Kirsti piikaseni,
Etpäs tehnyt, niinkun käskin!
Panit viiet villavaipat,
Panit viiet korvatyynyt,
Viiet liinaiset lakanat.”
Läksi Kirsti kammarista,
Meni Uolevin tupahan:
“Uolevi ylimystrenki,
Tulkate Klaun tupahan!
Siellä teitä tarvittaisi,
Kiiruhusti kutsuttihin.”—
“Mitästä mä siellä tehnen?”
9. Hurskasvuori
9. Hurskasvuori
Legendan ja leikin näyttämö
Hurskasvuori kutsuu herätellen ikivanhoja tarinoita. Keväisin ja kesäisin tämä muinainen helavalkeiden polttopaikka muuttui juhlien ja tanssien pyörteeksi. Vuoren riehakas nimi, hurskas, juontaa juurensa kansankielessä ilon ja hillittömyyden merkityksestä. Vuosisatojen takaa kaikuvat tarinat kertovat, että vuorella olisi nähty ja kuultu itse piruja.
Vuori, josta legendat syntyvät
Hurskasvuori sijaitsee Vesilahden vilkkaalla risteysalueella, Narvan (A), Toivolan (B), Kostialan (C) ja Pöyhölän kylien keskellä. Vuoren juurella on levittäytynyt kyläyhteisöjä ja raja-alueita jo vuosisatojen ajan. Todennäköisesti vuori on ollut kansan tuntema tärkeä kokoontumispaikka ainakin yli 1000 vuotta. Lähellä sijaitsevat rautakautiset kalmistot (D) todistavat alueen vanhaa asutusta. Kostialan kylän lähistöltä on löytynyt mm. pronssiketjun katkelmia.
Musiikin ja perinteen kaikuja
Hurskasvuori on toiminut vappukonserttien näyttämönä jo 1900-luvun alusta, missä musiikin sanotaan karkottaneen katovuoden uhat. Nykyisin konsertit kaikuvat muualla, mutta vuoren historiallinen merkitys kyläläisten elämässä säilyy ja Hurskasvuori on nykyisin suosittu ulkoilukohde ja leikkipaikka.
Muinaiset talot
Korpimaisemien ympäröimä, mutta asumaton kallioalue on ollut todistajana lähikylien maatalojen ja majatalojen vaiheille. Historialliset Kostialan talot ja Kipparin majatalo (E) ovat olleet tienvarren virstanpylväitä, joissa matkaajat ovat levähtäneet ja tarinoita on syntynyt.
Venäläisten varustelut ja työn riemu
Ensimmäisen maailmansodan aikaan Hurskasvuori muuttui linnoitusalueeksi. Venäläisten johtamat ja paikallisten asukkaiden toteuttamat rakennustyöt loivat linnakkeita, joita näkee yhä vuoren rinteillä. Raskasta työtä höystivät kevyemmät askareet ja huumori. Vaikka sotilasrakennelmat jäivät käyttämättä, ne ovat säilyttäneet muistonsa vuoren maisemissa. Entisöidyt korsut ja muut rakennelmat kertovat historiaa nykypolville.
Elinan surma (osa 9/15)
Elinan surma (osa 9/15)
Meni hän sinne arvollansa;
Kirsti kiiruhti perässä,
Yheksät lukut lukitsi,
Takateljen kymmenennen;
Juoks sitte Aumasten laolle,
Pikkuniittuisten nimelle:
“Ohoh Klaus kultaseni!
Jo nyt tuottelin toeksi,
Minkä saattelin sanoiksi;
Onpa Uolevi nytki siellä,
Rouan kanssa kammarissa.”
Klaus kohta kotio riensi,
Alla päin, pahoilla mielin;
Otti tulta tervaksehen,
Tulta tuoheen viritti,
Pisti tulen nurkan alle,
Valoi alle valkiata.
Elinainen nuori roua
Pisti sormensa lasista,
Vihkisormus sormessansa:
“Ohoh Klaus kultaseni,
Elä sormustas kaota,
Jossas kantajan kaotat!”
Klaus Kurki kurja miesi
Veti miekkansa tupesta,
Raappas rauan kiiltäväisen,
Laski oitis sormen poikki.
10. Narva
10. Narva
Narvan ikivanhat kauppareitit
Narvassa, Vesilahden sydämessä, muinainen kaupankäynti on jättänyt jälkensä maaperään. Alueen pellot ovat paljastaneet kivikautisia työkaluja, jotka kertovat
kaupankäynnistä Pohjois-Euroopan halki. Kaukaiset viherliuskekivet ja paikallinen diabaasi todistavat, kuinka muinaiset ihmiset vaihtoivat tavaransa kaukaisten
seutujen kanssa.
Narva – kauppaa ja kulttuuria
Narvan nimi, joka tarkoittaa nahan karvapuolta, paljastaa kylän menneisyyden turkiskauppiaiden kohtaamispaikkana. Alhonselän (A) ja Alhonlahden (B) välissä
olevat rautakautiset polttokenttäkalmistot ovat todiste kylän kauan jatkuneesta toimeliaisuudesta, Vanhimmat osat ovat myöhäisemmältä roomalaiselta rautakaudelta (200-400). Esineistä tunnetuin, hevosenkengän muotoinen Karhottaren emalisolki (C), on saapunut tänne turkiskauppiaiden mukana. Merovingiajan (550- 800) löydöt ovat huomattavan rikkaat; Käärmesormus
(D) on toiminut nykyajan suosittujen korujen mallina. Ristiretkiajan (1050-1300) Arvokkain löytö on karjalaisaiheinen linturiipusryhmä (E).
Keskiajan vauraus ja Narvan rooli
Keskiajalla Narva kohosi alueen suurimmaksi kyläksi, jossa karjanhoito, kalastus ja maanviljely korvasivat eräelämän. Ruotsin vallan alla kylän asukkaiden oli asetettava sotilaita ja perustettava kestikievareita. Kylä kukoisti risteyksessä, missä kesä- ja talvireitit kohtasivat, luoden pohjan pysyvälle kauppapaikalle ja markkinoille.
Markkinaperinne Narvassa
Aina Pyhän Andreaksen päivään sidottu Narvan markkinaperinne on kukoistanut vuosisatojen ajan, tuoden yhteen myyjiä ja ostajia laajoilta alueilta. Perimätietojen mainitsemia Antinmessun markkinoita pidettiin jo keskiajalla. 1720-luvulta lähtien Narva oli koko Lounais-Suomen tuntema virallinen markkinapaikka. Nykyään Narvan markkinat ovat mittava, viiden vuoden välein pidettävä, kotiseutujuhla.
Uuden ajan Narva
Vuoden 1918 sodan taistelujen yhteydessä lähes kaikki Narvan ja lähikylien talot poltettiin, mutta kylä on sittemmin noussut tuhkasta. Nykypäivän Narva elää ja
hengittää markkina-alueen, seurantalon ja eloisan musiikkiperinteen kautta. Narvan Soittokunta ja kesätorit kutsuvat ihmisiä kokoontumaan, niin kuin muinoin kivikautisten esineiden kauppiaat.
Elinan surma (osa 10/15)
Elinan surma (osa 10/15)
Elinainen nuori roua
Piti lastansa lasista,
ltkeväistä ikkunasta:
“Ohoh kulta Klaus kulta!
Elä polta poikalastas,
Jossas poltat poiantuojan.”
“Pala portto poikinesi,
Tulen lautta lapsinesi!
Ei se ole minun poika,
Se onpi Uolevin poika:”
Elinainen nuori roua
Herra Kiesusta rukoili:
“Ohoh Herra Kiesus kulta,
Anna armas Herra Kiesus,
Vielä äitini näkisin!
Palakohon kaikki paikat,
Tämä vettä vuotakohon,
Siks’ ett’ äitini näkisin!
Ohoh Uoti veikkoseni,
Juokse, jouvu Suomelahan,
Käske häntä tänne tulla,
Puhu paremmin kun onkaan!”
Otti Uoti mennäksensä,
Sekä juoksi, jotta joutui,
Pian juoksi järven poikki,
Tuli tuonne Suomelahan:
“Ohoh muori kultaseni!
Roua teitä sinne kutsui.”
11. Vesilahden kotiseutumuseo
11. Vesilahden kotiseutumuseo
Historiallinen torppa kertoo alueen menneisyydestä
Vesilahden Kotiseutumuseon päärakennus (A) on Laukon kartanon entinen torppa Svartmark. Rakennus hankittiin vuoden 1965 Narvan Markkinoista saaduilla tuloilla. Museo siirrettiin ja koottiin Tuulikalliolle, Narvan koulun länsipuolelle vuosina 1969-1970. Museoesineitä oli jo aiemmin kerätty, mutta keruutoiminta ulotettiin nyt laajemmalle alueelle.
Torpan synty ja alkuperä
Svartmarkin torppa oli perustettu Laukon kartanon maille vuonna 1758. Päärakennuksen alkuperäinen paikka oli keskellä Tottijärven Joenpohjan kylää. Keittiötä (pakaria) rakennuksessa ei vielä silloin ollut, vaan ruoka tehtiin erillisessä keittokodassa tien toisella puolella. Nimensä Svartmarkin torppa oli saanut Laukon Axel Gustaf Kurjelta, joka oli halunnut antaa kaikille kartanon torpille ruotsinkieliset nimet. Torpan isäntä ja aika ajoin muukin väki teki vuokranmaksuna taksvärkkipäiviä kartanoon. Viikoittain saattoi olla esimerkiksi kolme hevospäivää sekä satunnaisesti monenlaisia muita töitä.
Elämää Svartmarkin torpassa
1800-luvun alussa Svartmarkin torpassa asui perhe, jolla oli vain yksi tytär. Laukko määräsi vastahakoiselle tyttärelle miehen Säijästä, sillä muutoin olisi pitänyt torppa jättää. ”Vatmarkin” Kustaa-isännälle ja emännälle syntyi kolme lasta. Vanhin poika jatkoi torpassa ja haki vauraanpuoleisen emännän Tottijärveltä. Varojen turvin torpan ympärille raivattiin peltoja ja niittyjä niin paljon, että Svartmark kuului lopulta Laukon suurimpiin torppiin.
Torpan siirto ja laajennus
Kun Laukko alkoi vuonna 1892 siirrellä torppia pois kylien keskeltä, myös Svartmark luhtiaittoineen siirrettiin kauemmaksi Koluntien varteen ”Enklannin maahan”. Samalla pirtin jatkeeksi rakennettiin lähellä sijainneen ladon hirsistä tilava keittiöosa, johon tuli myös suuri leivinuuni. Torppa palveli päärakennuksena vuoteen 1964 saakka.
Torppareiden kamppailu oikeuksistaan
Kiristynyt työtahti ja ongelmat työnjohdon kanssa aiheuttivat 1900-luvun alkupuolella katkeruutta etenkin Laukon kartanon torppareissa. Elämä alkoi muutenkin vaikeutua nopean väestönlisäyksen ja suurten taloudellisten muutosten vuoksi. Lähes 150 Laukon torpparia julisti lakon 20.5.1906. Vaatimuksena oli huonoiksi muuttuneiden työolojen parantaminen sekä päivätöiden lyhentäminen kesällä 10 tuntiin ja talvella 7 tuntiin. Suomen kieltä taitamaton vapaaherra, paroni Herman Sigfrid Standertskjöld-Nordenstam ei hyväksynyt lakkoilijoiden vaatimuksia, vaan vaati häätöä 67 lakkoilijalle. Lopulta 41 torppariperhettä häädettiin asunnoistaan talvipakkasilla vuonna 1907. Vaikka myös Svartmark kuului tuomittuihin lakkoilijoihin, torpan väkeä ei häädetty eikä torppaa tuhottu. Häätöjä ja torpparien asiaa käsiteltiin senaatissa ja lehdistössä vuosikausia.
Torppariperintö elävänä museossa
Torpparitaustansa ansiosta museo luontuu hyvin kuvaamaan Vesilahden seudun torppareiden ja pientilallisten elämää 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Esineistö on vähitellen kasvanut ja monipuolistunut. Joitakin erikoisuuksiakin museoalue on saanut. Etenkin lounaisen Vesilahden mäntymaastoissa on poltettu tervaa oletettavasti satoja vuosia. Koska paikkakunnalta löytyi taitavia tervanpolttajia, vuoden 1975 Narvan Markkinoille päätettiin rakentaa suuritöinen tervahauta (B).
Ympäristön rakennukset
Lähellä päärakennusta on kaksi Linnamaan aittaa (C). Hieman etäämpänä on nahkurin työhuone. Savusauna (D) on uusi, mutta se rakennettiin vanhan paikallisen tyylin mukaisesti. Pihamaalla on perinteinen vinttikaivo. Kauempana on riihi (E) , liiteri (F) , verstas (G) ja hevoskierto (H) sekä 1970-luvulla tehty kirkkovene Oskari vajassaan (I) . Narvan Markkinoita ja muita tilaisuuksia varten on rakennettu lava (J) ja ravintola (K).
Narvan elävä historia ja perinne
Ylä-Narvantietä on kutsuttu myös karjakaduksi, koska talojen karjaa tuotiin laitumilta lypsettäväksi tai navettoihin. Tien ympärillä oli lammasniittyjä. Tiestä on käytetty myös nimiä Toukarintie ja Ylikyläntie. Aikoinaan pitkässä nauhakylässä oli paljon elämää; oli käsityöläisiä, maatalojen palkollisia, itsellisiä ja jopa muutamia kauppoja. Muistoksi näiltä ajoilta museon lähelle siirrettiin vuonna 2002 naapuritontilta 100-vuotiaaksi eläneen Ida Niemisen mäkitupa (L).
Elinan surma (osa 11/15)
Elinan surma (osa 11/15)
Nousi hän pian vuotehelta,
Puki päälle vaattehia—
“Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka hamehin hametta,
Hame aina eestakaisin,
Kuinka lie’kään tyttäreni!”
“Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!”
“Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka sukin sukkiani,
Sukin aina eestakaisin,
Kuinka lie’kään tyttäreni!”
“Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!”
“Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka kengin kenkiäni,
Kengin aina eestakaisin,
Kuinka lie’kään tyttäreni!”
“Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!”
“Voi, voi minua, vaimo valju,
Kuinka levin liinojani,
Levin aina eestakaisin,
Kuinka lie’kään tyttäreni!”
“Hyvin kyllä, muori kulta,
Hyvin ennen, nyt paremmin!”
12. Kurala
12. Kurala
Kuralan juuret
Kivikaudella, kun elämä oli liikkuvaa, Kuralan seudulle jäi jälkiä ohikulkijoista, kuten kivitalttoja ja kirveitä. Myöhemmin, rautakauden koittaessa 300-luvulla, alueelle syntyi pysyvämpi asutus. Vaikka aikojen saatossa rannoilta kadonneet hautakummut ovat häipyneet muistista, satunnaiset löydöt kuten kuppikivet ja pronssinen sarjahelmi (A) kertovat asutuksen alkuaikojen tarinaa.
Kuralan kylän synty ja kehitys
Keskiajalla Kurala tunnettiin jakokuntana, joka jakautui useampaan pienempään kylään, ja 1500-luvulle tultaessa se oli kasvanut Vesilahden kolmanneksi suurimmaksi kyläksi (10 taloa). Kylässä kukoisti käsityöläisperinne; seppiä, suutareita ja nahkureita arvostettiin laajalti.
Juhannuskylä ja sen perinteet
Kuralaa alettiin kutsua myös Juhannuskyläksi ehkä keskikesäisten kokkojen polttamisperinteen vuoksi. Kylän talosta taloon vaihtuneet kestikievarit tulivat aikoinaan kuuluisiksi. Narvantien matkaajat Sastamalasta Vesilahden suuntaan joutuivat tulemaan synkkien ja pitkien metsätaipaleiden lävitse.
Kuralanlahden satamat ja liikenne
1800-luvun lopulla Kuralan ja Salospohjan laivasatamat (B) olivat keskeisiä alueen taloudelle, kun laivaliikenne alkoi kuljettaa ihmisiä ja maataloustuotteita Tampereelle. Alho-laiva, joka oli yksi merkittävistä aluksista, liikennöi varhain aamuisin Kuralasta, ja jopa kylätieltä (C) laivasatamaan (D) johtava tievalaistus toimi 1900-luvun alussa Alhosta saadulla sähköllä.
Kuralan koettelemukset
Vuosisatojen saatossa Kurala on kokenut useita tulipaloja ja tuhoja. Vuoden 1683 suuri palo aloitti pitkällisen köyhyyskauden, ja isonvihan aikana 1700-luvun alussa
kylä ryöstettiin. Myöhemmin, 1800-luvun alussa, isojako muutti pysyvästi kylän rakennetta, ja vielä vuonna 1918 koko kylä tuhottiin naapurikylien tavoin.
Elinan surma (osa 12/15)
Elinan surma (osa 12/15)
Tulit Suomelan lahelle—
“Voi, voi minua, vaimo valju,
Savu Laukosta näkypi,
Savu Klaun kartanosta,
Mitä tuolla tehtäneeki,
Noin sakian savun kanssa!”
“Kukot siellä kultatahan,
Kanan pojat kaltatahan,
Lampaita lahtatahan,
Sianpäitä korvetahan,
Pienen rinsin ristimiksi,
Pienen poikasen pioiksi.”
Tuli Klaun kartanolle,
Laski maahan polvillensa,
Oman vävynsä etehen:
“Oh mun Klaus kultaseni,
Ota pois tulesta poika,
Vaka vaimo valkiasta!”
“Poltan porton poikinensa,
Kansan lautan lapsinensa.
“Elä polta Klaus kulta,
Anna mennä muille maille,
Elkiänsä piilemähän,
Töitänsä häpeämähän!”
Tuli Kirsti kiiruhusti:
“Elä vainen Klaus kulta!
Pane jauhoja pahoja
Tervatynnörin lisäksi;
Ne heitä tulen sekahan,
Että paremmin palaisi.”
13. Pohdonsaari
13. Pohdonsaari
Keskellä Laukonselkää, vain 300 metriä Laukon kartanon rannasta etelään, sijaitsee Pohdonsaari (A), jonka historia ulottuu syvälle Suomen menneisyyteen. Aikoinaan saari tunnettiin nimellä Lapinsarvu, viitaten sen rooliin lappalaisten* kauppapaikkana. Saari on ollut asutuksen ja kaupankäynnin keskipiste jo yli 1600 vuotta, minkä todistavat alueelta löydetyt rautakautiset esineet.
Tarina Pohdon taistelusta
Legendan mukaan Matti Kurki, Vesilahden Sakoisista kotoisin oleva pirkkalaispäällikkö, kohtasi 1200-luvulla Pohdonsaaressa novgorodilaisen sotajoukon jättiläismäisen päällikön Pohton. Itsevarma Pohto sivalsi Kurjelta oikean käden, mutta Kurki osasi taistella myös vasemmalla kädellään. Sulavalla liikkeellä Matti Kurki katkaisi kankean ja suuriluisen Pohdon pään. Voitokkaan taistelun jälkeen novgorodilaiset vetäytyivät.
Toisissa tarinoissa kerrotaan, että Ruotsin kuningas antoi Laukon Matti Kurjelle hänen urotyönsä ansiosta. Hinsalassa taas on kerrottu, että Kurki astui lappalaisten eteen ja antoi heille Pohdon kultarahalaukun ja sanoi: ”Tuohon minä laukkuni lasken, ja tästä alkaen tämä Laukko olkoon Kurki-suvun talo.”
Totuus on kadonnut ajan saatossa, totta sen sijaan on, että novgorodilaisten sotajoukot tunkeutuivat Suomen alueelle vuodesta 1042 lähtien toistuvasti. Totta on myös, että Kurjet hallitsivat Laukkoa viimeistään 1400-luvulta lähtien aina vuoteen 1817 asti.
Saaren arvoitukselliset löydöt
Pohdonsaaren arvoitus syveni entisestään vuonna 2015, kun saarelta löydettiin erittäin harvinainen kolmipäinen kotkakoru, joka on tyypillistä permiläis-komilaiselle 700-1100. kulttuurille. Lisäksi saarella on havaittu mahdollisesti merovingiaikainen kalmisto, joka lisää saaren historiallista merkitystä.
*Suomalaisessa kansanperinteessä lappalaiset olivat erämaaseutujen asukkaita, ehkä saamelaisia. Ei ole kuitenkaan varmaa, että suomalaisten tarujen lappalaisilla olisi viitattu aina nimenomaan saamelaisten esi-isiin.
Elinan surma (osa 13/15)
Elinan surma (osa 13/15)
Se oli loppu nuoren vaimon,
Kanssa pienen poikalapsen;
Kului tuskin puoli kuuta,
Taikka kaksi viilkokautta,
Hevosia tallin täysi,
Nautoja naveton täysi,
Kuoli kaikki korsi suuhun,
Kaatui kaurain nojalle.
Klaus kurki kurja miesi,
Miesi kurja ja kamala,
Istui aitan kynnyksellä,
Sekä istui että itki.
Kiesus äiänä käveli:
“Mitä itket Klaus Kurki?”
“Kyll’ on syytä itkemistä,
Vaivoja valittamista:
Poltin oman puolisoni,
Sytytin syleni täyen,
Poltin pienen poikaseni,
Vastakannetun kaotin.
“Kyllä tieän Elina rouan—”
“Missäs on Elina roua?”
14. Laukonhaka
14. Laukonhaka
Laukonhaka, joka sijaitsee Laukonselän pohjoispuolella Laukon (A) ja Hinsalan (B) välissä, on kasvillisuudeltaan rikas alue, joka tunnetaan muun muassa pähkinäpensaistaan.
Muinaismuistojen kaikuja
Laukonhaan korkeimmat kohdat kätkevät sisäänsä tarinoita lappalaisten* tekemiksi väitetyistä hiidenkiukaista, joista kuitenkaan ei ole löydetty jäänteitä myöhemmissä tutkimuksissa. Alueelta on kuitenkin löydetty rautakautisia esineitä, kuten solkia ja nuolenkärkiä todisteena vanhasta asutushistoriasta. Läheiseltä Harvian (C) pelloilta on löydetty saviastian palasia. Laukonselällä Pohdonsaaresta (D) on löydetty harvinainen kolmipäinen kotka sekä muuta rautakautista esineistöä.
Elinan surma
Laukonhaka on, Suomen tunnetuimman kansanballadin ”Elina surma”, tarinallisen maiseman sydän. Runo kertoo Laukon Klaus Kurjesta, Suomelan Elinasta ja kateellisesta Kirstistä. Itse runon Elias Lönnrot taltioi Hinsalasta (E) . Tämän mystisen paikan maasto on täynnä menneisyyden kaikuja. Muinaisten tarinoiden mukaan Klaus Kurjen piilopirtin rauniot ja käsikivet löytyivät Laukonhaan pohjoisosasta (F) , syventäen alueen historiallista merkitystä. Jokainen kolkka, Pikkuniittysten niemi (G) ja suurehko Päiretniemi (H) mukaan lukien, kätkee sisäänsä osan surmarunon tarinasta.
Elias Lönnrot ja Kalevala
Vuonna 1824 22-vuotias Elias Lönnrot saapui Laukkoon, missä hän toimi kotiopettajana. Lönnrotin innostus kansanrunoutta kohtaan syttyi ja kartanon emäntä palkitsi hänet ylimääräisellä kupillisella kahvia jokaisesta uudesta keräämästään runosta. Tämä kokemus rohkaisi häntä lähtemään Vienan Karjalaan, missä hän taltioi laajasti suomalaisia kansanrunoja. Näiden matkojen tuloksena syntyi vuonna 1835 Kalevala, Suomen kansalliseepos. Kalevalan toinen painos eli uusi Kalevala allekirjoitettiin Laukossa, jossa Lönnrotin työtä auttoivat kaksi taitavaa puhtaaksikirjoittajaa paikallisista torpista.
Laukon kartanon uusi aika
Laukon päärakennus ja noin 30 muuta kartanon rakennusta poltettiin vuonna 1918, jäljelle jäi vain pieni paja järven rannassa. Laukonhakaan näkyvä nykyinen päärakennus on valmistunut vuonna1931. Alueella on myös Elias Lönnrotin muistopatsas ja koivu, joka on Lönnrotin istuttaman koivun juurivesasta kasvanut, symboloimassa suomalaisen kulttuuriperinnön jatkuvuutta. Laukonhaassa on myös harvinainen muistomerkki, joka on omistettu alueelle tuoduille valkohäntäpeuroille, jotka ovat olleet kantana Suomen nykyisille valkohäntäpeurakannoille.
*Suomalaisessa kansanperinteessä lappalaiset olivat erämaaseutujen asukkaita, ehkä
saamelaisia. Ei ole kuitenkaan varmaa, että suomalaisten tarujen lappalaisilla olisi viitattu
aina nimenomaan saamelaisten esi-isiin.
Elinan surma (osa 14/15)
Elinan surma (osa 14/15)
“Oh mun vähä Elinani!
Ohoh lapsi parkaseni!
Mahoit olla mielin kielin,
Mielin kielin porton kanssa.”
“Ohoh äiti kultaseni!
Ei ole syytä pientäkähän,
Vikoa vähäistäkähän,
Verta neulan silmättömän—
Tein kaikki minkä taisin,
Vielä päällenki vähäsen—
Pala nyt tämäki paikka,
Koskan vielä viimeiseksi,
Kovan kuolloni e’ellä,
Sain nähä äitini silmät.”
Viel’ olis ottanut hyvästi,
Sanonut pari sanoa,
Itkevälle äitillensä.
Raukka raukesi samasa,
Lenti liekkien sisähän,
Vaipui ilmivalkiahan.
Se oli meno nuoren rouan,
Nuoren Elina emännän,
Jok’ oli kaunis kasvoiltansa,
Kaunis kaikella tavalla—
Kauan sinua kaivatahan,
Iän kaiken itketähän;
Itku ei Laukosta laka’a
Valitus Vesilahesta!
15. Tuhnunvuori
15. Tuhnunvuori
Merkitty punavalkoinen reitti Tuhnunvuorelle lähtee opastetaulun vierestä. Tuhnunvuoren jyrkät ja osin liukkaat rinteet vaativat retkeilijöiltä varovaisuutta.
Hinsalan opastetaulu löytyy kartan kohdasta (B) autotien vierestä.
Elinan surmarunojen mukaan Tuhnunvuorelta (A) Klaus Kurki ajoi päin sulaa merta Kirsti perässään. Merkitty reitti Tuhnunvuorelle lähtee opastetaulun vierestä.
Kulku Tuhnunvuorella
Tuhnunvuoren jyrkät ja osin liukkaat rinteet vaativat retkeilijöiltä varovaisuutta. Alueen kuiva mäntykangas tekee avotulen teon vaaralliseksi, joten tulen teko on kielletty. Tuhnunvuori tarjoaa edelleen mystiikkaa ja seikkailunhalua niille, jotka uskaltautuvat tutkimaan sen tarinoita ja maisemia.
Elias Lönnrot Tuhnunvuorella ja Hinsalassa
Elias Lönnrot hiihteli usein tällä alueella. 1820-luvulla Elias Lönnrot nimitti 7-vuotiaan oppilaansa, Laukon kasvattipojan, Sammassaarten kuninkaaksi. Poika halusi kuitenkin saada Lönnrotin tekemän jousipyssyn ja niinpä päädyttiin vaihtokauppaan. Poika sai jousipyssyn ja Lönnrot puolet Sammassaaresta. Tästä kaupasta Lönnrot sai lempinimen ”Kertunsaaren herttua”.
Hinsalassa (B) hiihtäessään Lönnrot kuuli tarinan Kertunsaaresta, jonka nimi oli peräisin piispanmurhaajan Lallin vaimosta Kertusta, joka kuoltuaan haudattiin
Köyliöön. Tekoa pidettiin pahana, ja niin Kerttu haudattiin uudelleen Hinsalan Kertunsaareen (C). Hinsalassakaan tätä ei siedetty, vaan Kerttu kaivettiin ylös ja haudattiin jonnekin Lempäälään.
Elinan surma (osa 15/15)
Elinan surma (osa 15/15)
“Tuollapa on Elina roua,
Tuolla taivahan talossa,
Ylisessä ymmärkissä,
Jalan juuressa Jumalan,
Kuuen kynttilän e’essä,
Kultakirjanen käessä,
Pikku poikanen sylissä,
Uolevi oven e’essä.
Tieän myöski Klaus Kurjen—”
Kussast’ onpi Klaus Kurki?”
“Tuoll’ on, tuolla Klaus Kurki,
Alaisessa helvetissä,
Kannukset vähän näkyvät,
Jalat alta kiilustavat.—
Vielä tieän Kirstihuoran
Tuoll’ on, tuolla Kirstihuora,
Alisessa helvetissä,
Alimmaisen portin alla,
Palmikot vähän näkyvät,
Kultarihmat kuumottavat.
Klaus tuo ajohon lähti,
Pisti pillit säkkihinsä,
Soitti suolla mennessänsä,
Kajahutti kankahalla,
Järähytti järven päässä;
Ajoi päin sula’a merta,
Alle aaltojen syvinten.—
Se oli meno nuoren miehen,
Kanssa nainehen urohon;
Kirsti rakkina perässä.
